Toiseksi viimeinen Big Island -päivä valkeni pilvisenä ja sateisena. Tyylikkäät sadeviittammme tulivat ensi kertaa käyttöön. Tonin Englannin lipuilla varustettu malli oli suoraan Lontoon-reissulta (jossa - ihme kyllä - ei ollut takeille käyttöä!):
Kuten äskeisen kuvan taustalta saattoikin jo huomata, tämän päivän pääkohteemme oli Big Islandin keskiosassa sijaitseva Volcanoes National Park. Kilauea-tulivuoren kraateri savutteli mukavasti:
Havaijilaistarujen mukaan tulivuoria, tulta, ukkosta ja tanssia (häh?) hallitsee jumalatar Pele. Tarinat Pelestä ovat kuin suoraan Kreikan mytologiasta tai Kalevalasta. Täti asustelee (ainakin yhden) legendan mukaan Kilauean kraaterissa ja annas olla, jos esimerkiksi viet kiven luonnonpuistosta - huonosti käy! Me oltiin ihan tunnontarkkoja ja varottiin visusti ottamasta mitään mukaamme.
Rouva Pele:
Luonnonpuiston Visitor's Centerissä pääsi mm. tömistelemään omia "maanjäristyksiään" järistyksiä mittaavaan mittariston edessä:
Paikoitellen puistossa maisemat olivat kuin kuussa. Nähtiin niin monta kraateria, etten tosiaankaan muista enää niiden nimiä. Pistetään nyt tuohon muutama otos:
Rannikolta sisämaahan katsoessa rinteiltä näki hyvin, mistä kohtaa laavavirrat olivat syöksyneet kohti merta:
Ihmeellinen on luonto:
Luonnonpuiston rannassa Chain of Craters Roadin vieressä sijaitsee yksi Big Islandin suurimmista petroglyfikeskittymistä. Alueelta löytyy arviolta 15.000 vuosisatoja vanhaa kaiverrusta:
Kohta, jossa laava on kuumana valunut mereen ja jähmettynyt niille sijoilleen:
Samaa tapahtuu yhä. Paikallisten sukeltajien onnen täyttymys on päästä seuraamaan läheltä, kun tulikuuma laava humpsahtaa mereen. Turvallista touhua... Turvallista ei olisi ollut myöskään mennä kovin lähelle rantaa kohdissa, joissa jähmettyneen kiviaineksen kantavuutta ei ole testattu. Muutama vuosi sitten Big Islandin eteläkärjestä romahti pala mereen ihan yhtäkkiä ja yllättäen. Ketään ei, onneksi, mennyt mukana.
(Piti muuten tarkistaa, mikä on magman ja laavan ero. Tietoisku: aines on magmaa niin kauan kuin se on maan sisässä, muuttuen purkauduttuaan laavaksi. Muut varmaan muistivatkin tämän jo peruskoulusta...)
Käytyämme vielä haistelemassa mädäntyneiden kananmunien hajua Sulfur Banksien lähettyvillä (en lähde suomentamaan, sellaisia pahanhajuisia rakoja maassa...) päätimme lähteä metsästämään sitä "elävää" laavaa.
Ajelimme majapaikkamme ohi toista kautta rannalle. Rantatietä ei ole enää muutamaan kymmeneen vuoteen päässyt laavavirran suljettua sen. Nytkin aktiivisia laavavirtoja oli liikkeessä kohti merta, mutta näköhavainnot näivät aika heikoiksi, koska oli iltapäivä. Yöllä näky on kuulemma aika paljon hurjempi, mutta yövisiitille meillä ei oikein ollut varusteita.
Pensaikossa palaa:
Keskellä hohkaa tulikuumaa laavaa. Kyllä vaan, katso tarkasti:
Tämä kaveri oli jollain ilveellä saanut talonsa pelastettua, mutta oli päättänyt, että nyt tulee lähtö turvallisemmille metsästysmaille:
Ei tarvinnut edes kehottaa:
Luonnonihmeitä riittämiin tälle päivälle. Kotiin paikallisen grillin kautta ja unille.
Seuraavana aamuna jätimme Mountain View'n kiinalaisine isäntäpariskuntineen taakse. Paikassa olisi viihtynyt pidempäänkin, sillä hostimme olivat todella mukavia: paljon matkustellut arviolta kahdeksankymppinen taiteilijapariskunta, jonka lapset asuivat ympäri maailmaa ja jotka lähtökohtaisesti olivat todella kiinnostuneita kaikesta uudesta. Portaikosta bongasimme tämän:
Pienenä yksityiskohtana Mountain View'sta ja saaren itärannikosta yleensäkin (en muista, joko tästä jo kirjoitettiin): öisin sai olla ikkunat visusti kiinni: metsässä oli SELLAINEN KONSERTTI puertoricolaisten coqui-sammakoiden pitämänä, että kuulo meinasi lähteä. Luettiin jostain, että sammakkolaumasta saattoi lähteä meteliä jopa 160 desibeliä, joka on..., no, joka on PALJON. Ovat kuulemma melkoinen vitsaus seudulla, mutta eroonkaan on vaikea päästä.
Suuntasimme vielä kerran Volcanoes National Parkkiin kävelemään noin 5 km Pu'u Huluhulu -luontopolun.
Matkalla laavatunnelin läpi (meinasi iskeä pieni ahdistus...):
Perillä! Saatiin olla aika keskenämme.
Aamureippailun jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Big Islandin eteläkärkeä. Matkalla katsastettiin muutama nähtävys, kuten tämä pieni hindutemppeli:
...sekä tämä Punalu'un mustahiekkainen ranta, jonka kerrottiin olevan silloin tällöin merikilpikonnien lekottelupaikka. Tällä kertaa ei kilppari sattunut paikalle:
Lounas nautittiin USA:n eteläisimmässä ravintelissa, oikein sympaattisessa Hana Houssa:
Matkalle sattui myös Puuhonua o Honaunau National Historical Park, jonka mailta lakia (kapu) rikkoneet (siis ne, jotka esim. olivat antaneet varjonsa langeta kuninkaan tiluksille) löysivät turvapaikan. Näille maille saattoivat paeta myös ne, jotka syystä tai toisesta eivät pystyneet sotimaan. Paikan historiasta olisi paljon kerrottavaa, mutta niin on monen muunkin ja jää nyt selittämättä. Menkää itse käymään! :-D
Viimeinen majapaikkamme Big Islandilla, japanilaisomisteinen, 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä peräisin oleva Manago Hotel. Hotelli oli todella hyvällä maulla pidetty alkuperäisessä kunnossaan. Erikoisuutena aivan mahtava ja suorastaan naurettavan pilkkahintainen keittiö, jossa herkuttelimme porsaankyljyksillä (Toni), ravunpyrstöillä (eno) ja butter fishillä (minä). Ah, nam!
Matkalla Starbucksiin netin perässä bongasin myös tämän upean teatterin:
Viimeinen ilta saarista isoimmalla kului istuskellessa Ari-enon ja Tonin kanssa partsilla, edessä pimeä Tyyni valtameri ja takana erinomaisen onnistuneet neljä päivää Hawaiin saarella eli Big Islandilla. Jos ikinä tulette Havaijille, niin Oahun lisäksi kannattaa ehdottomasti käydä ainakin tällä saarella. Mauin ja Kauain voi vaikka skipata.
Nyt ollaankin tosiaan jo Waikikin humussa. Toni jatkaa, mutta ei tänään, koska nettiyhteys on surkea. Huomenna olemmekin jo taasen Tokiossa, sieltä sitten viimosistaan.
- Laura
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti