Erittäin lyhyen lentomatkan jälkeen laskeuduimme siis Kauaille Lihuen lentokentälle. Auto jälleen alle Aviksesta ja tien päälle. Koska Oahulla ei ehditty snorklata lainkaan, olimme päättäneet, että Kauailla pitää päästä kaloja katselemaan. Siispä käännyimme tietenkin Snorkel Bobin puoleen! Koska Snorkel Bob välittää.
Ensimmäisen yön majapaikkamme Green Acres Cottages sijaitsi Kilauean alueella Kauain pohjoisrannalla. Löysimme ihme kyllä perille, vaikka tie tiluksille kääntyi highwayltä ihan keskeltä pusikoita. Isäntäpariskuntamme Tony ja Diane ei ollut paikalla, ovessa oli lappu, että menkää mökkiinne sejase, tässä ohjeet, ovi on auki ja avaimet tiskipöydällä. Luottavaista toimintaa! Emme nähneet kumpaakaan ennen kuin seuraavana aamuna, jolloin silloinkin Toni sai käydä etsimässä Tonyn jostain tiluksilta että saataisiin maksaa.
Huoneemme oli tosiaan paikan nimen mukaisesti hyvin mummonmökkimäisesti sisustettu, mutta jälleen oikein oiva valinta. Rinkka autosta huoneeseen ja liikkeelle:
Lähdimme ajamaan Kauain pohjoisrantaa tavoitteenamme löytää hyvä snorklauspaikka. Sellainen löytyikin Haenan lähistöltä. Tunnel Beach oli valvomaton, mutta suuren riutan suojaama ranta, jossa kuulemma vasta-alkajienkin olisi helppo snorklata. Itsehän olen kyseisen lajin ammattilainen (testannut peräti kerran Thaimaassa), Toni ei sitäkään vähää, joten suojaisa ranta oli oikein jees. Tunnel Beach:
Suurin osa uimakuvista on Tonista syystä että a) allekirjoittanut ei ole ihan yhtä vesipeto kuin tuo yks hullu (ties mitä haita, meduusoja ja krokotiileja siellä meressä on!) ja b) mulla pysyy kamera paremmin kädessä. (Toni: "sori äiti, menin uimaan, vaikka kielsitkin! Ihan turvallista täällä on :D")
Välillä pitää kuitenkin saada itsekin poseerata. Minä ja Nissan Tunnel Beachin parkissa:
Kauailla on yksi elukka, jolta ei voi välttyä. Se on kana, moa, kuten villikanoja täällä kutsutaan. Kauailla on ollut kuulemma kanoja kautta aikojen ihan runsaasti, mutta vuonna 1992 hurrikaani Iniki kirjaimellisesti lennätti kanat ympäri saarta ja siitä lähtien ne ovat kansoittaneet joka paikan. On saatu kyllä parit aika hyvät naurut, kun ajetaan hiljaista tietä keskellä viidakkoa ja yhtäkkiä pusikosta kuuluu "poootpotpotpotpotpot" - ja ääni voimistuu ja hiljenee yhtä nopeasti kuin voimistuikin. Äh, vaikea selittää mutta kuulostaa ihan hiton tyhmältä! :-D Aamuviideltä tänä aamuna oli varsinainen kukkojen laulukilpailu, Toni joutui laittamaan korvatulpat, että sai jatkaa uniaan. Mua unikekoa ei kyllä konsertti häirinnyt...
Kana poikineen rannalla:
Joitain satunnaisia vähän paremmin onnistuneita otoksia autonikkunasta:
Ajettiin autolla pohjoisrantaa niin pitkälle kuin pääsee, Ke'e Beachille, jonne tie loppuu ja josta koko itärannan pituinen Na Pali -rannikko alkaa. Na Palille ei autolla pääse, apuna pitää olla joko hyvät hikingvarusteet, vene tai helikopteri. Päädyimme keskimmäiseen, Toni kertoo seuraavassa postauksessa tämän päivän veneretkestä lisää.
Käännyimme tosiaan Ke'eltä takaisin ja suuntasimme hakemaan murua rinnan alle. Tropical Taco näytti kivalta ja tacot olivatkin erinomaisia, mutta päivän aikana hankkimallemme ruokahalulle liian pieniä (!! kyllä, Ameriikoissakin annos voi joskus jäädä vajaaksi, se on nyt todistettu!!).
... siispä päädyimme hakemaan jälkiruokahampurilaiset Bubba's Burgerista. Mainoslauseensa oli sen verran vetävä, että pitihän nuo kokeilla! Luulivat meitä varmaan paikallisiksi :-D (aivan varmasti kyllä juu) sillä purilaiset olivat erinomaisia. (Toni: "Sen verran vielä tuosta mainoslauseesta, että kaksi purilaista juustolisällä olisi menun mukaan ollut $7.70, mutta loppusumma olikin mystiset $8.02. Hintaan ynnättiin siis selkeästi turistinhuijauslisä!")
Nälkä oli tyydytetty, mutta jano ei. Vaikka olimme autolla liikenteessä niin päätimme sallia itsellemme yhdet drinksut. "Tropical Tantrum" -drinkkini koristesateenvarjo pääsi uusiokäyttöön:
Paluu majapaikkaan ja totaalisimahtaminen.
Aamulla ennen lähtöä etelärantaa kohti nappasin vielä Green Acres Cottagen pihalta pari kuvaa. Saimme muuten varmaan ekaa kertaa tällä reissulla nukkua ihan rauhassa pitkään, kun ei ollut minuuttiohjelmaa eikä klo 10 check-outia (mökkiimme ei ollut tulossa ketään samana päivänä). Toni metsästi meille aamupalaksi puutarhasta yhden valtaisan greipin ja kolme limeä. Banaani, papaija ja muffinssit olivat on the house:
Kamat rinkkaan ja auto käyntiin. Torstaipäivä alkoi ajelulla Wailuan vesiputouksille. Muinoin paikalliset hyppivät aikuistumisriittinään näiltä putouksilta jorpakkoon. Vuonna 2000 samaa yritti (tahattomasti tai tarkoituksella) kaksi parikymppistä kalifornialaispoikaa, molemmilta henki pois. Samalla viikolla paikallinen hurjapää koki saman kohtalon. Tämän seurauksena polku putouksen huipulle oli sakkojen uhalla suljettu, mutta tietenkin nytkin nähtiin siellä muutama kohtalonsa uhmaaja...
Seuraavana ohjelmassa olikin sitten oikein kylttyyriä! Työnjakomme viime päivinä on ollut se, että Toni ajaa ja minä luen opaskirjoja ja keksin pysähdyspaikkoja. Nyt keksin Kauain länsirannikolla sijaitsevan Fern Grotton ("Saniaisluola"). Luola sijaitsee Maunu Kapu -vuoren juurella ja on monien paikallisten perinnetarinoiden näyttämö. Erityisesti paikan akustiikka on inspiroinut muusikoita ja nyt saimmekin tilaisuuden kuulla sulosointuja matkalla luolalle Wailua-jokea pitkin. Smithin perhe on vienyt turisteja jokilaivalla luolalle vuodesta 1946 asti ja nytkin mukana oli mummot ja papat ja tyttäret ja poijaat:
Tarjolla oli myös matkan ensimmäinen Hulashow!
Toni ja yksi hulan perusliikkeistä, käsikala :-D:
Show oli ihanan kotikutoinen (enkä tarkoita että mitenkään amatöörimainen, soittimet soivat kauniisti ja hienot olivat äänet!) ja sellaisenaan mukavan aito. Jokilaivaliput maksoivat vaivaiset 20 USD per henkilö, meitä oli laivassa ehkä 20 ja reissu oli kuitenkin kaiken kaikkiaan ehkä 1,5 tuntia. Ei tällä bisneksellä varmaan isoja rahoja tehdä. Tässä oli sellainen meininki, että nuo ihmiset oikeasti tykkäsivät siitä, mitä tekivät!
Matkalla Fern Grottolle:
Fern Grotto. Ennen vuoden 2006 tulvia luolaan pääsi ihan suuaukolle asti, nyt piti katsella vähän kauempaa edelleen olemassa olevan sortumavaaran vuoksi. Tänne tulee kuulemma pareja pitkin maailmaa vihittäviksi Elviksen Blue Hawaii -leffassa olleen "Hawaiian Wedding Songin" (joka on muuten havaijilainen laulu alunperin, mutta ei kyllä wedding song) tahtiin:
Vielä yksi esitys luolalla:
Musta Savu asuu nykyään Kauailla eikä Oahulla? Tai sitten kuvaaja voisi opetella valaistusolosuhteet paremmin. Pahaa-aavistamaton Toni:
Metsävisiitin jälkeen jälleen rannalle. Lydgaten rannalla oli snorkkelointiin mainio laguuni - ja muuhun yleiseen vedessäriehumiseen:
Nälkähän sitä jo taas oli! Burgerille siis. Kalapaki Beach Hutista löytyi mainioiden burgereiden lisäksi ihana pikku kisu (joka ei päätynyt kuitenkaan siis ruokalistalle):
Autolla oli pallit! Tonin mielestä tästä kuvasta olisi pitänyt peittää rekkari. Minun mielestäni: jos joku haluaa ripustaa autolleen pallit, niin häntä ei varmaan haittaa, että pallien omistajan kuva on matkablogissamme:
Kanoja kaikkialla:
Illalla saavuimme Kauain kahden seuraavan yön majapaikkaamme Hale Ikena Nuihin. Patti-täti oli naapurilla kylässä, mutta tuli vähän aikaa ihmeteltyämme toivottamaan meidät tervetulleiksi ja näyttämään huoneen. Täällä on kaikki ovet ja ikkunat auki (tai itseasiassa ikkunaa ei edes ole, hyttysverkko ja ritilä vain). Taloon voi milloin vaan marssia sisään kuka vaan, ovien lukitsemista ei juuri harrasteta. Meilläkään ei ole taloon avainta, tullaan ja mennään miten halutaan. Aika eri meininki täällä Kauailla kuin Honolulussa ja lähistöllä, jossa autoon ei oikein uskaltanut jättää mitään.
(Välihuom: kirjoitan tätä kuvassa näkyvällä sängyllä ja ristikkosäleikkö"ikkunan" takana ammui juuri lehmä. Oletan, että se oli lehmä.)
Talossa on myös söpö koira, Bear. Bear olisi viihtynyt kanssamme eilen vaikka koko yön ja äristen ja muristen poistui huoneesta kun nukkumaan mennessämme osoitin sille ovea:
Sängyllämme meidät toivotti tervetulleeksi myös honu, Havaijin merikilpikonna:
Patti-tädin talo on muuten aika tilava ja melko luksus. Vinokattoinen valtava huvila, joka katsoo suoraan vuorten päältä Tyynelle valtamerelle. Ei huono:
Terdellä sammakot ottaa rennosti:
Tätä kutsuisin jo olohuonenäköalaksi:
Jotta aika ei kävisi pitkäksi (Toni välillä kiroaa tätä juoksemista..., mutta kun on niin paljon nähtävää!), piti vielä lähteä pienelle iltaretkelle. Kauain eteläisimmässä kärjessä sijaitseva Spouting Horn on kummallinen reikä maassa, josta aaltojen rantaan iskeydyttyä nousee korkea vesipylväs ja kuuluu samalla semmoista ihme kovaa suhinaa ("moaning"). Legenda kertoo, että siellä maan alla on jumissa lisko (tarina oli niin pitkä, että jää nyt tässä kokonaisuudessaan kertomatta).
Ilta päättyi tietenkin Puka Dogiin. Mulle ei tässä vaiheessa hodarit uponneet, mutta Tonin oli testattava aito Puka Dog kookoskastikkeella. Makuyhdistelmä oli kuulemma erikoinen, mutta erittäin toimiva:
Kotona odotteli Bear ja sänky.
Tänään onkin oltu sitten Na Palin rannikkoa katsomassa alhaalta ja ylhäältä. Siitä lisää seuraavassa postauksessa. Huomenaamulla klo 9.20 lento Mauille.
Muistiin merkitsi ja kaikesta vastuusta irtisanoutuu,
Laura
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti